maanantai 23. maaliskuuta 2015

Hups, taisin juuri muuttaa...

Piti tehdä uusi banneri, teinkin uuden blogin. Sinne muutin täältä kaiken, joten sinne toivon myös lukijoideni muuttavan! Täällä, Rajattomassa maailmassa vol 2, nähdään, eikö vaan!

torstai 19. maaliskuuta 2015

Kertaus on opintojen äiti

Tovin verran ehdin kieriä ahdistuksen ja tuskastuneisuuden pyörteissä stressini takia. Itkin päiväkirjaani, miten minulla ei ole ketään kenelle puhua, kukaan ei ymmärrä, olen yksin maailmassa, en tiedä mistään mitään, kaikki on kamalaakin kamalammasti, nyyh nyyh surku parku (no ehkä vähän liioittelen nyt, mutta selvyyden vuoksi se sallittakoon).


Sitten lopulta sain vähän tartuttua asioihin. Aloitin tekemällä ammatinvalintatestin ja naputtelemalla hakukoneeseen "Mitä tehdä elämällä" (jälkimmäisestä ei ollut sanottavaa hyötyä, ensimmäinen sen sijaan oli ihan avartavaa). Paras apu tuli kuitenkin ystävän taholta, tietty. Istuin keittiön pöydän ääressä vastentahtoisena, väsyneenä ja pahantuulisena. Ei ainakaan huvita nyt puhua mitään, ajattelin tiukasti ja yritin pitää katseeni ruudussa, kun asuintoveri istahti vastapäätä iltapäiväeväälle.

Onneksi kyseinen toveri ei ole noin vain periksi antavaa sorttia, vaan jaksoi olla sopivan ärsyttävän utelias. Keskustelimme ehkä kymmenisen minuuttia, ja ah, jopas jo keveni taakka harteilla ja asiat päässä asettuivat parempiin asemiin. Ei stressi tipotiessään ole, mutta eipähän enää lamaa eikä masenna.


Välistä tuntuu, että yksinkertaisimmat asiat ovat juuri niitä, jotka on aina opittava uudelleen ja uudelleen. Kuten vaikkapa juuri sen, että useimmat asiat selkenevät ihan vain sillä, että avaa suunsa ja puhuu. Toisen ei välttämättä tarvitse edes sanoa mitään, usein pelkkä mieltä painavan asian ääneen sanominen asettaa sen mittasuhteisiinsa. On se vaan niin vaikea muistaa, mutta onneksi on ihmisiä, jotka muistuttavat! Kiitos elämä, kun olet antanut minulle niin hyviä ihmisiä ympärille (vaikka en niitä aina osaakaan ansaitsemallaan tavalla arvostaa). Ja ennen kaikkea, kiitos J!

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Sadepäivän risteilyllä

Aloitin tekstin eilen, ja eiliseltä on myös otsikon risteilyajatus peräisin. Yöllä pääsinkin sitten oikeasti risteilemään, sillä unessa hyppäsin purjelaivan kyytiin, ja seikkailin merellä tovin maisemia ihaillen (välillä laiva muuttui junaksi ja lopulta lentokoneeksi, mutta kyyti oli yhtä lailla tasainen ja levollinen alusta loppuun). Kiitos Maria inspiraatiosta!


Ilta oli levoton, osuutensa asiaan oli varmaan myös taivaalla leimuavilla revontulilla. Oli outoa nähdä niitä näin etelässä ja vuosien jälkeen. Valtavan kauniita, mutta myös vähän pelottavia, hyökkääviä. Oli helppo samaistua menneiden aikojen ihmiseen, jolla ei voinut olla käsitystä siitä, mistä tuollaiset valoilmiöt oikein johtuvat. Sisälläni heräsi pelko, kunnioitus ja ihailu.


Osuutensa levottomuuteen oli myös Whiplash-elokuvalla, joka käytiin iltasella katsomassa. (Tähän sopinee myös pelko, kunnioitus ja ihailu.) En oikein osaa sanoa, mitä mieltä siitä olisin. Innostuin elokuvasta alun perin Kaikki mitä rakastin-Eevan sitä hehkutettua, mutta odotin jotain muuta. Aika pitkälle koin elokuvan hienona kuvauksena mielenterveyden ongelmista, pakkomielteistä ja fanaattisuudesta, narsismista ja jopa sadismista. Toisaalta elokuvassa oli paljon muutakin, ehkä sen voi nähdä kommenttina aikakautemme, yhteiskuntamme vaatimuksiin, toisaalta se on myös rakkaudenosoitus hyvälle musiikille. 


Oikeasti minun piti kirjoittaa pasteijoista ja siitä, miten hauskaa danceoke ja ex tempore -diskoilu omassa olohuoneessa on. Rehellisesti sanottuna, olen vaan niin jumalattoman stressaantunut tuhannesta syystä, ettei viikonlopun iloisuus ja rentous enää oikein kanna. Onneksi on keskiviikko ja ompelupäivä. Uskomatonta, miten paljon voimaa saan siitä, että vietän viikossa kolme tuntia ventovieraiden ihmisten kanssa, jotka tietävät minusta tasan sen verran kuin haluan kertoa, ja joiden kanssa kokoonnumme yhteisen ja samalla yksityisen asian äärelle, yhdessä keskittyen kukin omaan työhönsä. Välillä haluaisin lomaa omasta elämästäni. Sellaista ei valitettavasti ole enemmissä määrin tarjolla, mutta onpahan nämä keskiviikon tunnit. Niistä olen onnellinen. (Ja toki myös monesta muustakin asiasta, stressin ääni se vaan on vahva ja väkevä. Ehkä sitä on joskus myös ihan hyvä kuunnella.)

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Pitkän maan vuodenajat

Viime viikolla olin pohjoisessa, Posiolla. Siellä oli lunta puoleen reiteen. (Olinkin unohtanut miltä tuntuu kun kävellessä toinen jalka humpsahtaa syvälle hankeen - aika kylmältä, mutta ihan hauskaltakin.)

Eilen istuin Tampereella puistossa, auringonpaisteessa kirjaa lukien. En toki kovin kauaa ja tiukasti villaisiin kääriytyneenä, teetermos kainalossa, mutta kuitenkin.


En kuvannut reissussa paljoa, harmaa nollakeli ei ollut suotuisin eikä inspiroivin. Muuten matka oli hyvin onnistunut, vaikka olinkin ajastanut meidät lähtemään vuorokautta todellista myöhemmin! Tajusin tämän onneksi pari tuntia ennen lähtöä, ja ehdittiin hyvin. Eipähän tullut stressattua turhaan etukäteen, ja pyykitkin kuivuivat kätevästi 9,5 tunnin matkan aikana yöjunan tavaratelineillä.

Tähän reissuun palaan varmasti myöhemminkin, pääsimme nimittäin askaroimaan saven ja lasitteiden kanssa Pentikin tehtaalle! Tuotoksemme jäivät pohjoiseen odottamaan uuniin pääsyä, esittelen ne sitten valmiina kunhan kotiutuvat.


Kotipihalla näytti tänään tältä. Vaikka kevättä usein pimeän talven aikana odottaa odottamistaan, aina se yllättää. Nytkö jo! Vai onko kyse siitä, että se ihan oikeastikin tulee vuosi vuodelta aiemmin? Ainakin tänä vuonna se kuulemma on kuukauden etuajassa.

Siemenpussit on jo kaivettu esille, ja viljelyasiat alkavat hiljalleen hyrrätä mielessä yhä vahvemmin. Viime vuonna laitettiin pihaan kaikkea mitä mieleen juolahti, tänä vuonna on tarkoitus yrittää paremmalla onnella ihan ajatuksen kanssa. Juuresten ja sen sellaisten sijaan aiomme keskittyä muutaman poikkeuksen ohella yrtteihin, salaattikasveihin ja kukkiin. Katsotaan kuinka käy!


Puikoilla on kevään etenemisestä huolimatta vahvasti villaista. Tahdoin tehdä mielitietylle uudet sukat, ja tällaiset langat tulivat valituiksi. Varsi- ja sukkaosa ovat eri paria, sukkaosaan kun kuulemma riittää ohuempikin lanka, ja väritkin varsin villit (joista muuten tulee aika paljon mieleen Wally/Waldo). Vaikka villasukat eivät kaikista keväisin neuletyö olekaan, taitavat nämä olla kuitenkin sieltä epätalvisimmasta päästä, nyt kun oikein katselen.

Samalla tulee esitellyksi myös päiväkirjani, jonka kannen uudistin teippaamalla siihen vanhasta lastenkirjasta sivun. Pääty ja takakansi ovat vielä nihkeän harmaat, tarttuisikohan tuohon akryylimaali?