Kohtalon etäisyydet

Olen miettinyt kaikenlaisia edellisen tekstin teemaan liittyviä, ja luonnoksista löytyy jo jonkinlainen päivityksen raakile. Se saa kuitenkin vielä hautua kun matkaan viikonlopuksi Helsinkiin rentoutumaan. Sen sijaan saatte nauttia Semjon Kirsanovin kauniista ja kipeistäkin lauseista. Ollaan lämpimästi!

Oi etäisyydet

Oi etäisyydet
olette tyhjiä kuiluja
sokeita rotkoja
pystysuorien linnoitusten vallihautoja.
Mutta rakkaudelle ovat tarpeen polut
kadut ja valtatiet
portit joista kulkea
ja kohdata.
Ja jos ei polkuja ole eikä valtateitä
niin ovat metsät, kentät ja kukkulat
käydä kompastella vaikka,
jotta toisemme löytäisimme ja kohtaisimme.

Mutta täällä on muurit.
Täällä vartijat.
Missä ovat sillat sinun luoksesi
yli sokeitten rotkojen, jokien, vallihautojen?
Onko rakkaus liian vähän
että kaikki sulut väistyisivät?
Että vartijat tervehtisivät
kuin valtakunnan vaakunaa
jossa on punainen nauha
ympäri maapallon?

Oi tuleva
oi rajaton maailma
siellä tämän rakkauden olisi täytyttävä.

(Sain lukea Semjon Kirsanovista, ukrainalaisesta runoilijasta ja sotakirjeenvaihtajasta, ja yritin etsiä käsiini hänen tuotantoaan. Lähikirjastosta löytyi kuitenkin vain yksi runo osana kokoelmaa. Luettuani loppuun tunsin tulleeni oikeaan paikkaan oikealla hetkellä, tunsin sen onnekkaan sattuman tunteen, josta tietää, ettei se ehkä ihan vain pelkkää sattumaa tainnut ollakaan...)

Minästä ja minuudesta

Yksi syy, miksi innostus blogin päivittämiseen hiipui, oli tunne siitä ettei blogi kuvastanut minua. Tekstin tyyli ja aiheet vaihtelivat mielestäni liikaa, enkä aina tunnistanut omaa ääntäni. Lopulta halusin aloittaa alusta ja tehdä kokonaisuudesta ehjemmän.

Keskusteluiden kautta oivalsin kuitenkin sen, ettei elämä (ja blogi sen ilmiönä) ole suora, noususuhdanteinen linja. Välillä ollaan lähempänä jonkinlaista ydintä, välillä loitompana, mennään ees ja taas. Vain opin määrä kasvaa, mutta usein nämäkin läksyt paljastavat itsensä vasta aikojen kuluttua. Uskon, että harha-askeletkin ovat tarpeen, ja nyt alan ymmärtää ja hyväksyä, ettei niitä tarvitse myöskään peitellä.

Jotta voisi tunnistaa oman äänensä, täytyisi tietää kuka on. Tätä tutkimusmatkaa olen tehnyt nyt aktiivisesti jonkun tovin, ja ainakin kuvitellut päässeeni jo jonkinlaisen polun päähän kiinni. Viikonloppuna käyty keskustelu sai minut pohtimaan asiaa uudesta kulmasta. Puheltiin siitä, onko olemassa jonkinlaista persoonallisuuden, minuuden ydintä, joka säilyy aina samanlaisena, vai onko minuus vain nippu luonteenpiirteitä, jotka ajan myötä muokkautuvat, vaihtuvat, vahvistuvat ja heikkenevät? Oli vaikea keksiä perusteita sille, etteikö minä olisi jatkuvassa muutoksessa oleva, kehittyvä ja vaihteleva muoto.

Tällaiselle kuka olen? mitä haluan? -kysymyksiä jatkuvasti pyörittelevälle sanoma siitä, ettei lopullista minuutta ole olemassakaan, on märkä rätti vasten kasvoja.

Vastauksia ja lopullisia totuuksia kärttävänä jatkoin keskustelua toisessa seurassa myöhemmin. Jos jonkinlaiseen tulokseen elämästä ylipäätään olen tullut, niin sellaiseen, että "lopullinen vastaus" on eräänlainen ykseys, kaiken yhteys. Niinpä tämä jatkokeskustelu johti päätelmään, jossa meistä kunkin sisäinen ydin on lopulta yksi ja sama: jollain lailla yhteinen aina oleva ei-oleva. Tiemme ovat erilaiset, mutta polut johtavat kaikki samaan päämäärään - kaikkialle ei-minnekään.

Näin ollen elämän tarkoitus olisi löytää oma polkunsa kohti tuota kaiken alkua, loppua, niiden välistä ja ulkopuolista. Kuuntelemalla itseään ja intuitiotaan, olemalla läsnä, voi tavoittaa taipaleen alun ja hiljalleen alkaa tietää, mitkä askelet kuuluu ottaa. (Ja uskon noiden askeleiden sisältävän pääasiassa myötätuntoa, hyväksymistä ja pyyteetöntä rakkautta, jokaisen vastatessa noihin sisimpänsä tarpeisiin omalla tavallaan.)

Tietystikään mitään lopullisia vastauksia ei ole, eikä niiden etsiminen ole muuta kuin ajanhukkaa ja tämän hetken väheksymistä. On kuitenkin helpompi olla ja elää, jos on jonkinlainen käsitys olemisesta (vaikka tuo käsitys jatkuvasti muuttuisikin - sillä sellaista on elämä). Lohdullisen epäloogisen loogista, vai mitä?

Alkuvuoden askareita

Tähän päädyin: blogin elämä jatkuu! Eräs viisas nainen sai aikaan lopullisen päätöksen muistuttamalla kuinka tärkeää on olla itselle armollinen. Jos joskus en halua kirjoittaa, ei minun ole pakko. Eikä minun tarvitse miettiä sitä, sopiiko joku asia blogini aihepiiriin tai mitä mieltä joku nyt jossain jostakin tekstistäni on. Voinette siis varautua kaikenlaisiin rönsyilyihin, ainakin minä toivon tuntevani oloni täällä täst'edes kotoisammaksi ja sitä kautta vapaammaksi!

Aloitetaan kuitenkin tutuista jutuista: askarteluista. Ei tässä nyt ihan kaikkea päivitystauon aikana tapahtunutta ole ajatus alkaa kuroa kiinni, mutta jos näitä talvisia kuitenkin. Lyhyesti: Pinterestiin liittyminen ja tipattomuus = olen ollut varsin inspiroitunut sekä aikaansaava.

Ensimmäisessä kuvassa on korttiaskartelujani, joista osaan ohjeet ja kaavat löytyvät Pinterestistä. Tuo luonnollisemman näköinen norsu löytyi arkistoistani, voin yrittää skannata sen tänne, jos joku tahtoo kopioida juuri sen.

Pinterestissä näin monta mahtavaa ideaa korvakorujen säilytykseen. Pohdiskelin kanaverkkoa ja pitsiliinaa ja ties mitä, kunnes neuvokas mielitiettyni keskeytti minut: "Etsitään talosta jotain sopivaa!" Kellarista löytyi vanha sulkapallomaila, josta pesemällä tuli juuri näppärä korvisten säilytin sekä vessan hupaisa sisustuselementti. Yllätyin kuinka vähän korvakoruja omistankaan, vaan ehkä nuo vähätkin tulevat nyt käyttöön kun esille pääsivät.

Näitä ruukunkoristeita (tai -lämmittimiä) on ollut ajatuksena tehdä koko sarja, mutta vasta olen saanut aikaiseksi tämän yhden. Halusin oppia neulomaan siksakkia, ja tuumin, että tällaiset pikkutyöt kävisivät hyvin uusien tekniikoiden ja mallien harjoitteluun (sekä langanjämien hyötykäyttämiseen). Idea näihin on eräiden ystävieni kotoa, siellä melkein kaikki ruukut ovat saaneet kauniit takit yllensä!

Vieressä komeilee askartelemani tulitikkuroskis. Näitä tehtiin pari kappaletta kämppiksen kanssa kynttiläkauden alussa, kun kyllästyttiin kaivelemaan tikkuja sulaneen ja jähmettyneen vahan seasta. Tomaattipurepurkit tuntuivat olevan vähän liian pieniä oikein mihinkään, mutta pöytäroskiskäyttöön ne sopivat mainiosti.

Pinterestiä on kiittäminen myös siitä, että sain viimeinkin opeteltua unisiepparin teon. Kehikkona toimii kadulta löytämäni metallinen melkein-rinkula, jonka teippasin pysymään muodossaan ja päällystin. Kiinnitin solmun vielä kuumaliimalla. (Helppo ohje verkkopussiin kiville täällä.) Luin jostain, että alkuperäisissä unisieppareissa käytettiin punaista narua ja/tai nokkoskuitua, niinpä valitsin verkkoon punaisen nokkosta sisältävän villalangan. Ihan noin pinkkiä se ei sentään todellisuudessa ole! Aukko keskellä jäi vähän turhan suureksi, sillä lanka loppui kesken. Olen kuitenkin tyytyväinen ensimmäiseen tuotokseeni, noita roikkuvia saatan lisäillä vielä.

Tyytyväinen olen myös tähän päivitykseen. Tauko teki hyvää, nyt on taas erilainen into päivittämiseen. Ja tietokonekin oli yhteistyöhaluinen noiden kuvien kanssa, toivon, että hyvässä myötätuulessa saan jatkaakin!

Asiasta ja sen vierestä

Ennalta suunnittelematon kirjoitustauko on venähtänyt yllättävän pitkäksi. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeammalta tuntuu aloittaa uudelleen. On tehnyt mieli kirjoittaa, ja kertoa millaisia puuhia on tullut puuhasteltua, mutta en tiedä onko juuri tämä blogi enää se paras väylä itseilmaisuun.

Ennen kaikkea blogin päivittäminen on ollut käytännön syistä hankalaa ja turhauttavaa ja jäänyt siksi. Valokuvia pitäisi kyetä käsittelemään vähintäänkin pienentämisen verran, ja näillä resursseilla (eli omistamallani tietotekniikalla ja kärsivällisyydellä) työ on ollut varsin vaivalloista, melkeinpä mahdotonta. Puhumattakaan yllättävistä, juuri väärällä hetkellä tapahtuvista verkkoyhteyskatkoksista, jotka saavat kaiken vaivannäön haihtumaan taivaan tuuliin. Ei paljon motivoi. Jossain kohtaa blogin pitäminen toi enemmän stressiä kuin iloa, siispä katsoin parhaaksi vain olla hiljaa. Ainakin näin virtuaalisesti siis. Ja kun on tarpeeksi kauan hiljaa, alkaa miettiä kaikenlaisia vaihtoehtoja ja alkuperäisen ajatuksen ideaa ja ydintä.

Katsotaan nyt, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Intoa ja inspiraatiota on kuitenkin riittänyt, ja tekemisvauhti on vuoden alun jälkeen kiihdyttyään pysynyt mukavan tasaisena (siitä kertoo muun muassa se, että tilasin juuri pellavakankaita aika monella kympillä...). Jos blogi ei tästä vilkastu (mitä epäilen aiemmin mainituista syistä), voidaan ainakin tapailla Pinterestissä, siellä olen viihtynyt varsin aktiivisesti viime aikoina! Minut sieltä löytää nimellä Tilli Tillinen.

Jottei menisi ihan löpinäksi, niin loppuun vielä pieni maistiainen viime aikojen tekemisistäni.

Syntymäpäiväkortti ystävälle muotoutui toissasyksynä puhelinluettelon väliin jemmatuista haavanlehdistä ja langasta. Lehdet sain leikattua nätisti, kun laitoin ensin molemmille puolille kontaktimuovia. (Vain toinen puolikin saattaisi riittää.) Kontaktimuovi lähti myös siististi pois, eikä jäänyt samentamaan yllättävän kauniina säilyneiden lehtien värejä.

Nähdään, kosketellaan ja pinnaillaan, ollaan hyvin!