Tunika, toinenkin ja satoakin vielä

Olen saanut ompelukurssilla valmiiksi kaksi (2) työtä. Toiseen piirsin kaavat vanhaa vaatetta mallina käyttäen ja toisen värkkäsin vanhasta hameesta. Molemmat työt ovat olleet omalla tavallaan hanurista, mutta ehkä juuri myös siksi erittäin opettavaisia.

Olen oppinut ainakin seuraavaa:
1. Sinnepäin ei joka tapauksessa ole ok, mutta aika monesti on.
2. Höyryprässi pystyy ihmeisiin ja enemmänkin.
3. Puoli senttiä voi olla merkittävä mitta.
4. Ratkoja on ystävä, ja sitä oppii käyttämään nopeasti tehokkaasti.
5. Kun tuntikausien ähräyksen jälkeen saa pukea päälleen sopivan ja istuvan itse tehdyn vaatteen, on tunne upea. Suosittelen.

Nostin tällä viikolla ensimmäiset punajuuret. Hellämieliset puutarhurit eivät useammasta yrityksestä huolimatta raaskineet riittävästi harventaa, niinpä herkut ovat jääneet aika pieniksi. Mutta onhan noi söpöjä, voi sentään!

On elomme muistoja vain

Tajusin yhtäkkiä (tai taas), että olen tosi onnellinen. Viimeisen vuoden aikana on toteutunut monta unelmaa ja eritoten iloitsen siitä suurimmasta: että elämä olisi elämää selviytymisen sijaan ja niin se on. Ei tietystikään aina tanssia ruusuilla (ja se olisikin ärsyttävää niiden piikkien takia), mutta perushyvää.

Vuotta on helppo miettiä, kun on mihin verrata. Olin viikonloppuna käymässä isän luona, kuten noin vuosi sittenkin. Silloin karautin kylään itse ajaen bussikyydin sijaan, olin ensimmäisellä omalla automatkallani. Kesä oli ollut raskas, mutta ennen kaikkea kasvattava ja symbolisena pisteenä i:n päällä ajelin muutaman sadan kilometrin rengasmatkan, koska kypsät aikuiset uskaltavat ajaa yksin pidempiä matkoja.

Olin silloin matkasta tohkeissani ja olen vieläkin. Yksin, omaan tahtiin matkaamiseen kiteytyy niin paljon: itsenäisyys, vapaus, rohkeus, voima, päämäärätietoisuus, uskallus ja rauha. Huudatin musiikkia ja lauloin pois kaiken kesän ja alkusyksyn ikävän ja surun, keräsin voimia tulevia koettelemuksia varten, sisäistin niskaani yhtäkkiä kaatuneen vastuun merkityksen.

Tämä toukokuussa kuvattu pienokainen oli kasvattanut kesän aikana monta uutta oksaa!

Tänä vuonna matkustin bussilla, eikä kotiinviemisiksi ollut sangollista suppilovahveroita (ne pari litraa, mitä löytyi vaihdettiin tuoreisiin silakoihin, joita jostain syystä hailiksi siellä päin kutsutaan - tosin syödessä ne muuttuvat taas silakoiksi), mutta ehkä mukaani tarttui jotain parempaa. Kuluneen vuoden pohtiminen sai minut ensinnäkin olemaan kiitollinen (lähes) kaikesta menneestä, ja toiseksi odottamaan innolla mitä tuleva vuosi tuo tullessaan.