Uusi mato koukussa

Eihän se asuntoasia sitten vielä mihinkään ratkennut. Pienet itkunturaukset, pari lasia punkkua ja tovi raivokasta hakemusten lähettelyä - ja verkot on taas heitetty vesille. Ehkä odotukseni ovat välillä turhan korkealla, mutta en halua myöskään joutua myöhemmin katumaan valintaani. Ja kun niitä oikein mainioita on myös tarjolla - jollekullehan nekin menevät niin miksei sitten minulle! Ja vaikka muuton olisi hyvä tapahtua mahdollisimman pian, ei kadulle joutuminenkaan onneksi ole vaihtoehto, suotta siis hätiköinkään.

Kuva täältä

Pelkoprojektin lisäksi huomaan haalineeni kaikenlaisia ominaisuuksia, joiden käsittelylle olisi hyvä varata aikaa. Voisinkin tässä aikani kuluksi käydä ostamassa ison muistivihon näiden asioiden pureskelua varten. (Ja onpa sekin yksi projekti, ettei aina ajattelisi, että sitten kun, vaan osaisi tässä ja nyt.)

Vaikka en oikeastaan saisi käyttää rahaa yhtään, tapahtui eilen sellainen ihme, että löysin kadulta 2,5 euroa! Että kyllä tässä nyt suunta varmasti alkaa jo olla ylöspäin ja aurinkokin paistaa risukasaan!

T. Optimisti-Outi

Ihmissuhteiden pohdiskelua ja odottamista

Tänään aamusella huomasin pohtivani ihmisten kanssa toimimista(ni). Aika usein minulla on sellainen olo, etten oikein osaa olla ja pelata ihmissuhdepelejä niin kuin kuuluisi. Esimerkkinä säännöllisin väliajoin toistuva tilanne: juttelen jonkun kanssa pitkät pätkät, avaudun ja kerron asioistani syväluotaavasti, kun taas toinen kyselyjensä lomassa mainitsee elämästään vain muutamia helposti kieleltä irtoavia valittuja paloja. Helposti syyllistyvänä ihmisenä sitten morkkaan itseäni, että kun taaskaan et sitten osannut nähdä itsesi ulkopuolelle ja kysyä toisen kuulumisia.

Hakusana: suoraan puhuminen

Tänään oivalsin, että kyse ei olekaan välttämättä siitä, että toimisin tilanteessa jotenkin väärin. Tunnen parikin kuvatunkaltaista ihmistä, joiden kanssa keskustelen mielelläni, mutta myöhemmin olo on outo. Vastapuoli kyselee paljon ja mukavaltahan se tuntuu kun ollaan kiinnostuneita, mutta jälkeenpäin tunnen antaneeni kuorman ja saaneeni takaisin hyppysellisen. Välillä näinkin, mutta ei kai tasapainoinen ihmissuhde toimi joka kerta niin?

Olen syyllistänyt itseäni siitä, etten ole tarpeeksi kiinnostunut enkä osaa kysellä kuten toiset. Tosiasia vain on, että nautin enemmän keskustelusta, jossa ihmiset kertovat itsestään ja asioistaan tasavertaisesti ja luontevasti. (Erikoistilanteet ovat tietysti erikoistilanteita, puhun nyt yleisellä tasolla.)

Hakusana: ihmissuhteet

Kuuntelen mielelläni, mutta en osaa kalastella tietoja vaan mieluummin odotan niiden nousevan pintaan itsestään - kun aika on kypsä ja tilanne sopiva. Tuskinpa olen ainoa, joka näin kokee, mutta silti olen tuntenut olevani riittämätön ja huono keskustelija.

Ihailuni noita kyselijöitä kohtaan koki pienen kolauksen, kun aloin pohtia piiloutuvatko he oikeastaan kysymystensä taa? Kun kyselee tarpeeksi, ei keskustelukumppani ehdi esittää vastakysymyksiä ja toinen on ikään kuin suojassa omien asioidensa kanssa. Varmaan heilläkin on ihmisiä, joille he avautuvat, mutta eikö ole jopa epäreilua odottaa toisen kertovan itsestään kaiken ja samalla pysytellä itse hiljaa?

Hakusana: keskustelu

Toinen tilanne, jonka kanssa minulla on välillä vaikeuksia ja josta olen joskus saanutkin palautetta, on suoraan puhuminen. Tai siis että se ei ilmeisesti olisi kovin toivottavaa. Ymmärrän kiertelyn ja kaartelun ajoittain, mutta jatkuvassa kanssakäymisessä se rasittaa. Tai jos kysytään suoraan niin silloin oletettaneen myös vastauksen olevan suora! Vai onko olemassa joku hiljainen aikuisten sopimus, josta minulle on unohdettu kertoa? En ole maailman paras ihmisten tulkitsija, joten yleensä tapanani on luottaa ihmisten sanaan.

Jos kysyn vaikkapa että haittaako jos teen jotain jollain tavalla ja saan vastaukseksi, että ei, niin uskon asian näin olevan. Joskus sitten kuulen aikojen päästä ja mutkien kautta, että tottakai haittasi, ja olisi pitänyt ymmärtää olla edes kysymättä moista! Mitä on tämä tämmöinen?

Hakusana: kommunikaatio

Lasten kanssa kommunikaatio on paljon helpompaa, kesällä ilahduin siitä päivittäin. Tavanomainen keskustelu meni jotakuinkin näin:

Minä: Haluisitko tulla mulle kaveriksi, käytäs kitkemässä tuo porkkanapenkki?
Lapsi: En.

Siinä se! Ei selittelyjä, ei venkoiluja, ei sanota yhtä ja tarkoiteta toista (ja oleteta, että tämä rivien väli on itsestäänselvä), vaan puhutaan asiat niin kuin ne on. Ai että sellaisten ihmisten kanssa on vaan niin paljon helpompi olla, kun ei tarvitse arvuutella. Ja mikäli jollakulla on sellainen käsitys, että suoraan puhuminen olisi aina ja pakosti tylyä, niin höpsis! Asiahan kuulostaa juuri siltä kuinka sen esittää.

Hakusana: odotus

Huh. Että tällainen aamunavaus tällä kertaa. Sainpahan tähänkin sitten kulumaan tunnin pari tätä piiitkää päivää - illalla kun vasta kuulen asuntoasioista, joiden piti varmistua jo eilen. Peukut pystyyn ja sormet ristiin (tai tuun teille asumaan)!

(Tekstin kuvitus syntyi laittamalla kuvahakuun muutamia avainsanoja ja nappaamalla sieltä parhaat palat. Siis perinteisellä tyylillä, mutta ei niin kirjaimellista kuin tavallisesti.)

Häissä, eiku festareilla!

Hih, enpä oo ennen ollu vippinä missään!

Eilen oli mainio päivä, jonka sain viettää hääjuhlassa (tunnetaan myös nimellä Love Festival 2013). Kaikille vieraille jaettiin vip-passit, ja hääpari oli suurta vaivaa nähden keksinyt myös jokaiselle vieraalle rock-/pop-aiheisen aliaksen.

Pöydät oli nimetty eri festareiden mukaan, ja niinpä olinkin Kate Bushina Ringo Starrin, Debbie Harryn, Pekka Strengin, Jimi Constantinen ja MC Hammerin kanssa Rantarockissa.

Vilkasta ja vaihtelevaa ohjelmaa oli illan täydeltä punkista ja puheista black metal/vankila -aiheiseen teatterimonologiin, tietovisaan (jonka piti, kuka muukaan, kuin Lemmy Kilmister) ja ponijahtiin!

Erityismaininnan tässä kohtaa saa Iida Umpikuja coverillaan Sillä yö, joka soi varmasti päässä vielä pitkään. Ihana nainen, ja osuvasti myös illan Patti Smithiksi valittu! Kylmäksi ei myöskään jättänyt sulhasen tulkinta Popedan Erotomaniasta, jota säesti alun perinkin kaksimetrinen mies (eli Tauski) 15-senttisillä pohjilla varustetuissa koon 50 kengissä, nahkahousuissa ja oli kai sillä joku paitakin, mutta näin oikeastaan vain ne kengät...

Ja sitten ruoka. Voi herranjestas. Söin niin, että melkein jo luulin sukkahousujeni ratkeavan! (Ihan näin välihuomiona: käytin samoja ohkaisia sukkiksia jo toista kertaa, ja ne ovat vieläkin ehjät! Eikö tässä maailmassa voi enää mihinkään luottaa?)

Lahjaksi pari oli toivonut (jos jotain niin) itse tehtyjä asioita. Kuningatarhillopurkin kaveriksi kaipasin jotain, joten tilasin kaverilta taulun, johon on ikuistettu morsiamen lättyresepti. Kehyksiin lisäsin virkattuja pylpyröitä, jotta kokonaisuudesta tuli sopivasti vähän liian tuhti. Tuli ihan söpö, eikö vaan!

Nyt juhlahumusta takaisin arkeen, ja asuntonäyttöjä kohti. Kyllä se jo pian tärppää!

Etsintää

Kuva täältä

Pessimisti-minä sanoo: Et sitten löytänyt sitä kotia, uhitteluksi jäi vain.
Optimisti-minä sanoo: Hyvän kodin löysit, parikin! Asiat varmistuvat kun niiden aika on.

Toivotaan parasta!

Eilen illalla sammutin valot, painoin pään tyynyyn ja kietouduin peittoihin vain noustakseni hetken kuluttua ylös. Puoli yhden tienoo on ilmeisesti se työhakemuksen otollinen raapustushetki, päätti joku puolestani. Oikoluin sen sentään vielä aamulla. En muserru jos en työtä saa, olen parhaani yrittänyt.  

Ikinä ei voi onnistua missään.

Siksi on turha olla aloittamatta 

jotain siitä pelosta, 

ettei onnistu. 

Vain jokainen yritys merkitsee.

Huomenna olen vieraana häissä, joiden pukeutumiskoodina on rockstar / popstar / smart casual. Myös kuulemma pelkkä star käy, joten ajattelin yhdistää mekkooni johtotähden. En tiedä saako ajatuksesta kukaan kiinni, mutta tällaiselle surkealle teemapukeutujalle on tämäkin jo suuri voitto.

Tänään olen vähän yrittänyt pakkailla, kestääkseni paremmin tämän ärsyttävän epätietoisuuden. Möisiköhän joku kärsivällisyyttä sopuhintaan?

Iski idealla

Aikani täällä lomaparatiisissa on ollut varsin aikaansaavaa monellakin saralla. Esimerkkinä tästä eilinen, kun herätessäni päässäni oli Idea.

Alussa oli läjä murheenkryyni-kumisaapasta paloiksi leikeltynä.

Sitten vähän ideointia, pohdintaa ja kokeiluja.

Ja näin! Heijastinkankaan kera saappaan palasta 

muotoutui syksyn pimeiden iltojen luottovaruste.

Ylläoleva on prototyypeistäni esittelykelpoisin, tuotekehittely jatkuu.

Iltapuhteena vielä vähän piirsin. Silloin tällöin piirustan tuollaisia ympyröitä, joita kutsun mandaloiksi. Yleensä niissä on vain kuvioita vailla teemaa, mutta tuohon sellainen ilmaantui.

Nyt olen päättänyt, että tänään löydän kodin.

Pinkki syysloma

Ystävä lähti viikoksi kotiseudulleen, ja antoi minulle kotinsa avaimet. Mitäpä noista Lapin ruskaretkistä, jos voi viettää syyslomansa Hatanpäällä!

Olen virkannut pinkkejä ympyröitä pinkkien kynttilöiden valossa, pinkin Buddhan ja pinkkien leikkisotilaiden valvovien silmien alla, auringonlaskun värjätessä taivaan pinkiksi. Lämmitin myös saunan, ja pohdiskelin, että harvemmin sitä lauteilta saa parkkipaikkaa ihailla.

Yksin oleminen on minulle nykyään varsin vierasta, ja olenkin suhtautunut siihen kuin johonkin eksoottiseen ja kiehtovaan muukalaiseen. Uskon, että ystävystymme pikku hiljaa. Kiitos vaan J!

Virastoyhteistyö ei ole ollut viime aikoina niin saumatonta kuin olisin halunnut. Niinpä päätin yrittää pitää edes johonkin suuntaan välit lämpiminä ja koetin valita mahdollisimman kauniin kuoren ja postimerkin. Jospa tuo jotakuta ilahduttaisi.

Nyt odottaisi hapankaalisavotta radan tuolla puolen. Elämässä on todella paljon kaikkea juuri nyt, mutta eihän ihmiselle enempää anneta, kuin minkä jaksaa kantaa.

Melkein vegaani & viikonloppusuunnitelmat

Lihaton lokakuu inspiroi minutkin ruokakokeiluun: melkein vegaaniuteen. Melkein siksi, että olin jo syönyt voita kun tämän ajatuksen päähäni sain, enkä toisaalta muutenkaan halua lopulta rajoittaa syömisiäni liikaa (yksinkertaiset sääntöni kuuluvat jotakuinkin niin, että elä nyt kauhiana osta niitä ei-vegaanisia juttuja).

Syynä tähän kokeiluun on se huomio, että (kasvis)ruokavalioni perustuu monelta osin eläinkunnan tuotteisiin, ja tämän toivoisin muuttuvan. Että voihan niitä eläimistäkin saatavia aineksia olla, mutta että ne olisivat herkku tai mauste, eivätkä ruokavalion pohja.

Suureen koitokseen päädyinkin heti kättelyssä, kun pizzanhimo iski. "Mitä on pizza ilman juustoa" murehdin, ja lopputulos oli yksi parhaimmista pizzoistani. (Tosin pikkaisen juustoa pizzaan eksyi, siitä myöhemmin.) Ajatusta hain aiemminkin mainitusta mozzarella-rucolasalaattipizzasta.

MELKEIN VEGAANI PIZZA

Pohjan tein tällä kertaa itselleni hyvin epäominaisesti korvakuulolta. Hiivaa, vettä, suolaa, jauhoja, öljyä, kyllä te osaatte jos minäkin.

Tomaattimurskaa hauduttelin pannulla parin punasipulin ja mausteiden kera, eikä sen ja pohjan lisäksi uuniin päätynytkään muuta kuin mozzarella-tyylistä soijajuustoa.

Kuuman pizzan päälle roiskittiin punaista pestoa (jossa oli kuin olikin juustoa, mutta ilmeisen vähän kun se ainesosalistalla oli toiseksi viimeisenä) ja lehtikaali-tomaatti-oliivi -salaattia, joka oli maustettu perinteiseen tapaan öljyllä, omenaviinietikalla, suolalla, pippurilla ja yrteillä.

Pisteenä iin päällä toimi valkosipuliöljy.

Suosittelen! Suosiosta kertonee myös se, etten ehtinyt saada pellillisestä kuvaa ennen kuin se oli jo huvennut nälkäisiin suihin.

Viikonlopuksi lähden yllä olevan kuvan maisemiin (kiitos serkulleni kuvasta). Otan mukaani yhden ystävän, lämpimiä vaatteita ja rommia. Ja koko menomatkan aion kuunnella Princeä ja ehkä ihan vähän myös Pink Floydia.

Ps. Muistutus: päivä on parasta aloittaa tanssimalla, varsinkin jos aurinko paistaa. Eikä enää itketä, ainakaan niin paljoa!

Päivät pienet pilvelliset

...yöt pitkät ja pimeät.

Itku kuristaa kurkkua vähän väliä milloin mistäkin syystä ("olipas tuo poika niin onnellisen näköinen maratonin maailmanennätyksensä jälkeen"). Ajatus toimii vain irtonaisina lauseina. Elämä tiivistyy kummallisiin lauluihin, jotka eivät oikein millään sovi, vaikka onkin joku, joka tietää mikä kirja pelastaa tulipalon uhatessa. Milloin viimeksi aurinko paistoi?

Asuntotiedusteluihini on vastattu kerran, ja sekin osoittautui huijaukseksi.

St. Pauliat sentään kukkivat, ja miksen olisi iloinen onnistuneesta viikonloppuajelustanikin. Vaan soisi näiden päivien jo jäävän. Jospa viimein kuolonkuussa sauvojen prinsessa ja tasapaino käyvät toteen!