Turvaruokaa ja oheisaskartelua

Teen lähes viikoittain pizzaa. Aika usein varsinkin silloin, kun luvassa on juhlimista - seuraavan päivän oloa helpottaa kovin, kun ei aamulla ensimmäiseksi tarvitse murehtia ruoasta.

Pizza on helppoa, hyvää ja aina erilaista, eikä siinä oikeastaan voi epäonnistua. Viime aikoina olen kikkaillut täytteiden lisäksi myös pohjan kanssa, vaihtelu virkistää! Yleensä turvaudun focaccian ohjeella tehtyyn pohjaan (en muista enää mistä olen ohjeen napannut), mutta nyt olen tehnyt muutaman kerran myös vähähiilihydraattisen Vyötärön metsästäjän pizzapohjan (sekä maitorahkasta että turkkilaisesta jogurtista).

Eilen päätin kuitenkin kokeilla jotain muuta, ja tein koko höskän ihan reseptin mukaan! Tai no, melkein.

Ohje(et) siis huhtikuun Ruokapirkasta. Pohjan tein oikean ja täytteet vasemman reunan reseptillä, eli lähes pellillinen syntyi jotakuinkin näin:

Mozzarella-rucolasalaattipizza
Pohja
2 dl vettä
25 g hiivaa
0,5 tl suolaa
4,5-5 dl vehnäjauhoja
2 rkl öljyä

- puuhaarukalla sekaisin, jätä liinan alle nousemaan lämpimään paikkaan

Täyte
noin purkillinen tomaatti-basilikapastakastiketta
sopivasti mozzarellaa
riittävästi juustoraastetta
pestoa

- levitä kastike ja juustot kaulitun pizzapohjan päälle, paista 200-225 asteessa uunin alatasolla, kunnes raaste on sulanut
- nostele kuumalle pizzalle pestonokareita

Salaatti
kirsikkatomaatteja
nippu villirucolaa
1 rkl oliiviöljyä
0,5 rkl omenaviinietikkaa

- levitä salaatti kuumalle pizzalle ja tarjoa heti

Oli juuri niin hyvää kuin miltä näyttääkin, pohja jäi ehkä pikkuisen liian raa'aksi, mutta se ei mitenkään suuresti nautintoa häirinnyt. Olin ostanut avokadonkin, mutta se ei ehtinyt eiliseksi kypsyä, siksi se jäi tuotoksesta pois. Mukavan rasvainen pläjäys eilistä oloa jelppimään.

Keskiviikon näyttötilaisuuksien ohessa meillä oli luonnonmateriaalien oppitunnit, ja sain aikaiseksi tuollaisen kaisla-alusen. Kun koulua ei juurikaan ole enää jäljellä, ovat varsinkin nuo kyseiset tunnit menneet kaavalla "tehkää mitä haluatte mistä materiaalista haluatte". Sen verran se oma näyttö jännitti, etten mitään kovin monimutkaista tai luovaa edes yrittänyt, vaan katsoin mitä pari luokkatoveria teki ja matkin menemään. Helppoa ja kivaa tuon teko oli, ainakin letitysvaihe, ompeleminen ei niinkään.

Mutta suhteutettuna keskittymiskykyyni, en voi olla lopputulemasta muuta kuin ylpeä.

Ja niin, kolmonenhan siitä näytöstä tuli, olen iloinen! Viljelyasioihin liittyvä tietotaito on juurikin sitä, mitä ensisijaisesti lähdin tuolta koulusta hakemaan, joten tässä aihepiirissä menestyminen tuottaa erityisesti tyytyväisyyden tunteita. Vaikka, edelleenkin olen sitä mieltä, ettei noilla arvosanoilla pitemmän päälle mitään merkitystä olekaan. Sen verran vain, että tietää jotain jostain tietävänsä, tai sitten ei.

Nyt sitten nokka kohti seuraavia haasteita ja muita mukavuuksia!