Marttakerho!:ilua

Eilen oli taas aika pienen Marttakerhomme kokoontumisen. Tällä kertaa paikalla oli lähes ennätysmäärä osallistujia, kokonaista neljä henkilöä! Ilolla toivotimme joukkoomme myös uuden jäsenen.

Hieman ennen kerholaisten saapumista sain ahkeroitua loppuun jo ties kuinka kauan päättelyä vaille valmiina olleen tuubihuivin. Vaikka vähän virheitä työhön pääsi lipsahtamaan, olen tyytyväinen tulokseen (ja hiukkasen harmissani siitä, että se oli tilaustyö).

Lankana petroolin värinen 7 veljestä kaksinkertaisena, puikot taisivat olla vitosen pyöröt ja ohjeen nappasin täältä. En ollut ennen neulonut patenttia, se oli mukava ja helppo uusi tuttavuus (tosin pudonneiden silmukoiden metsästystä en oppinut/jaksanut silloin asiaa sen kummemmin rueta pohtimaan, työhön jäi siis pari reikää). Silmukoita oli 31. Pituutta en mitannut, mutta lankaa meni n. 450g.

Vähän kapeampi huivi olisi voinut olla, mutta tulipahan lämmin!

Alla uusimman kerholaisen taidonnäyte. Lanka oli sievää hopeanharmaata, kuva ei tee laisinkaan tuolle pikku liinalle oikeutta.

Yksi jäsen innostui myöskin purkkiaskartelemaan, ja hienohan siitä tuli! Materiaaleina tuossa on Historia-lehti, joka tuntuikin olevan tarkoitukseen sopivaa, ainakin paperilaatunsa puolesta, sekä jostain joskus löytämäni pinssin kuva.

Eräs paikallaolija ahkeroi korjaamalla laukkuni (suutari kun on, niin useimmiten kaikki nahkaan liittyvät työt siunaantuvat hänelle) sekä viihdyttämällä meitä muita tietovisakysymyksillä.

Minä puolestani tein loppuun myssyn, jonka olin edellisiltana aloittanut. Lanka on aivan ihanaa lampaanvilla-hahtuvaa (ehkä, sellaista helposti vetämällä katkeavaa kuitenkin), jonka olen Kauppahallin "lammaskaupasta" ostanut. Myssy ei ihan yllä korville eikä otsalle, vaan on enemmän sellainen takaraivon lämmitin. Ehkä joskus jatkan sitä reunasta, mutta näin lämpimillä säillä se menettelee noinkin. Söpöhän se on (mikä ei tosiaan tuosta kuvasta käy ilmi, plääh). Ohjeena, tai ehkä ennemminkin inspiraationa käytin tätä Käspaikasta löytyvää ohjetta.

Nyt työn alla on ensimmäinen palmikkoni!

Koska tuo eilen valmiiksi saatu pipo ei tosiaan korville asti yllä, ajattelin värkätä itselleni pannan kevätulkoiluja varten. Syksyllä niitä urakoin useammankin, kavereille ihan huvikseen vaan, mutta palmikkoon en silloin tullut tarttuneeksi. Muille palmikko-aloittelijoille tiedoksi hyvät ohjeet, jotka löytyvät mm. täältä.

Rätei ja lumpui

Vaikka aurinko paistaa ja ulkona tuoksuu jo kevät, palataan vielä hetkeksi jouluun. Kuten tavallista, aloitin lahjojen teon muka hyvissä ajoin, vain huomatakseni urakoivani niitä sormet verillä ja hikikarpalot otsalla aluspäivien pikkutunneille saakka. Kuvaamiset siis ajan puutteessa ja yleisessä hässäkässä jäivät, mutta tuleepa noita samoja juttuja tehtyä edelleen, tällä kertaa joulun sijaan syynä Facebookissa kiertänyt luovuushaaste.

Osallistun luovuuteen kannustavaan haasteeseen. Lupaan tehdä jotain omin käsin viidelle ensimmäiselle kommentoijalle. Kommentoijan tulee kopioida tämä omalle seinälleen ja lupautua tekemään samoin. Siis, käsityö, lahja, taideteos tai jotain muuta mielenkiintoista, mutta itsetehtyä. Toimitus ystävälle vuoden 2013 aikana henkilökohtaisesti tai postilla. Lähdetkö mukaan?

Ja minähän lähdin, ensimmäisen paketin toimitin viime viikonloppuna. Toinen osa omin käsin tehtyä oli jo aiemmin blogissa nähty patalappu, toinen osa bambu-puuvillalangasta virkattu rätti. Tällaisia siis virkkasin myös joululahjoiksi, kuten niitä edellä mainittuja patalappujakin.

Lankoina Cheval Blanc Ambre (bambu 70%, puuvilla 30%)

Rätti on tehty Himppu-mummun patalapun ohjeella ja muistaakseni koukulla 2,5. Saa nähdä, miten tuo käytössä kestää, kun päättely ei ole mikään vahvin osaamisalueeni. Mietin myös materiaalin sopivuutta, sillä langan pesuohjeeksi sanotaan 30 asteen hienopesu. Rätit kun mielellään vähän vahvemmissa lämpötiloissa pesisi. Jään odottamaan käyttäjäkokemuksia! (Tosin kaikilta niitä tuskin saan, edellisvuonna virkkailin lahjoiksi tawasheja, ja isäni oli ripustanut omansa seinälle... Epäilen rätin kokeneen saman kohtalon.)

Siinä niitä rätei, mutta entäs sitten lumpui? Viime viikonlopuksi piti askarrella myös muita juttuja, kun tuon aikaisemman paketin saajan poikanen täytti kokonaiset 2 vuotta. Lahjatoiveista ohjeistettiin näin: Lahjoja ei tarvita, mutta kierrätetyt, itse tehdyt tai aineettomat jutut ovat toki mukavia muistoja. Omalla kohdallani tuo ei-mitään -toive on harvemmin toteuttamiskelpoinen, jotain siis halusin keksiä. Kaikenlaisia hienoja suunnitelmia matkan varrella ehtikin olla, mutta lopulta ajan, energian ja materiaalien puutteessa päätin purkkiaskarrella. 

Eli näinikkään:

Lisäksi lahjaan kuului paketillinen puuvärikyniä, teroitin sekä muovailuvahaa. Niin ja virkattu K-kirjain. Piti tulla koko nimi, mutta tuossa yhdessä kirjaimessa oli jo ihan riittävästi tekemistä...

Olin jo aiemmin Marttakerhossamme tehnyt prototyypin, ja nyt sitten jatkokehittelin purkin lopulliseen muotoonsa. Materiaalivaatimukset eivät tuossa päätä huimaa: työhön tarvitsee säilykepurkin (josta taitoin terävän reunan pihdeillä), vanhaa lakanaa, liimaa sekä hiukan kartonkia. 

Levitin leveähköllä maalipensselillä liima-vesi -seosta sentti-pari kerrallaan, ja liimasin suurin piirtein sopivan kokoiseksi leikkaamaani lakananpalasta siihen huolellisesti painellen ja silitellen. Prototyypissä käytin pelkästään liimaa, ja se ehkä olisikin parempi, sillä kastuessaan kangas venyy ja siten kupruilee. Toisaalta ainakin tässä tapauksessa liima-veden kuivuttua kuprutkin tasoittuivat. 

Päälle sivelin vielä kerroksen silkkaa liimaa kestävämpää pintaa varten. Koska kangasta jäi "yli" pohjaan ja sisäpuolelle, eikä jälki mitenkään kaunista ollut langanpäineen ja liimaklöntteineen, liimasin peitoksi vielä vähän kartonkia (jota sen hetkisestä majapaikastani onneksi löytyi, ja vielä juuri oikean väristä, kiitos!). Sitten annoin kuivua yön yli, ja voilà, kynä(tai mikä vaan)purkki oli valmis!

Oli ilo nähdä sekä kynät että purkki heti käytössä, ja uskoisin vanhempien arvostavan sitä, että paketista ei paljastunut pelkästään kyniä vaan myös säilytyspaikka niille. Lapsosesta taisi olla ihan hauskaa myös vaan heitellä kyniä ympäriinsä, mutta toisaalta ne taitaa olla helpompi sitten kerätä tuohon purkkiin kuin alkuperäiseen, litteään pakkaukseen.

Eikäleipä(set)

Jotkut asiat tuottavat minulle vuodesta toiseen hankaluuksia, vaikka kuinka yrittäisin taitojani harjoittaa. Eräs näistä asioista on leipominen, erityisesti leivän leipominen. Sellaista varsinaista leipää en ole tainnut koskaan edes kokeilla, sillä sämpylöissä ja muissa kakkaroissa on ollut minulle riittävästi haastetta.

Jauhoja olen kuitenkin kaappiini hankkinut, ja kun leipäpussin pohja alkoi eilispäivänä uhkaavasti vilkkua, päätin ryhtyä leipomuspuuhiin. Sopivan helpon oloisen ohjeen löysin täältä. Jo alussa aloin epäillä ohjeen lukutaitojani, sillä mielestäni taikinaan tuli liikaa jauhoja. Mutta, mitäpä minä tietäisin, siispä taikina tiskialtaaseen kellumaan ja kuplimista odottamaan.

Jos ohjeessa mainittua kuplintaa olisin jäänyt vartomaan, tuijottelisin taikinakulhoa vieläkin. Noin tunnin jälkeen päätin taikinan olevan valmista jauhojen ja muiden lisäämistä varten. Jos hetkeä aiemmin vain epäilin taikinassa olleen liikaa jauhoja, nyt jossain itsevarmuuspäissäni tulin siihen tulokseen, ettei sitten laiteta jauhoja ohjeessa mainittua määrää. Vehnäjauhot tippuivat siis lähes kokonaan pois.

Koossa sain taikinan kuitenkin pysymään, alla ovat kuvat ennen paistoa.

Jälkeen-kuvia ei ole, sillä lopputulos on aika lailla samanlainen kuin alla olevassa kuvassa. Eivät ne nyt ihan syömäkelvottomia sentään ole, mutta kun ajattelin sellaista kuohkeaa ruispalasta, johon saisi hampaansa upottaa... Kaikki kunnia ja glooria minulle kuitenkin siitä, että vaikka leipomistaitojani täällä morkkaankin, ei minun ole koskaan tarvinnut heittää taikinaa roskiin! (Toki standarditkaan eivät välttämättä ole korkeimmat mahdolliset, mutta ei kai se niin justiinsa ole.)

Ja ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin: kakkaroiden oheistoimintana sain viimein päätökseen erään vuosia to do -listalla olleen projektin, nimittäin rispaantuneet lehdistä leikatut reseptit ja omin kätösin ties mille kuitin taustalle kirjoitetut ohjeet viimein kirjojen ja kansien väliin! Olen omistanut jonkinlaisen reseptivihon jo lapsuudesta saakka (siinä ensimmäisessä oli muistaakseni etusivulla mikropuuron ohje, sekä neuvot valmiin hampurilaisen ja karjalanpiirakan mikrossa lämmittämiseen, ehkä myös maitokaakao - ei ihan mitään Junior Masterchef -juttua siis), tämä nykyinen on varmaankin ollut käytössä n. vuodesta 2000. Jokaista reseptiä en ole kokeillut, mutta ehkä nyt reipastun. Tuota kirjasta kun on niin  kovin paljon helpompi selailla kuin sellaista epämääräistä, ruttuista ja repaleista paperikasaa.

Ja ps. Kaikenlaisia vihjeitä ja vinkkilöitä leivän onnistumiseen otetaan vastaan! Ainahan sitä osaa vähän arvella, mikä olisi saattanut mennä pieleen, mutta pelkkien arvelujen perusteella on vaikeahkoa lähteä hommaa parantamaan.

 

Penkkaritunnelmissa (sekä linkkivinkki)

Viime tekstissä mainitsin Kakkua ja piirakkaa -bileet, joilla ystävyyden lisäksi oli toinenkin, yhtä lailla ajankohtainen teema, eli penkkarit/abit. Sokerihumaloissamme aloimme siis askarrella rekkabanderollia, ja tällainen siitä tuli:

Kuinka hieno! Ja hauskaa oli. Omana abivuonnani en päässyt lakananmaalaushuvista osalliseksi, joten näin sitä sitten paikkailtiin väliin menneinä aikoina jääneitä touhotuksia.

Kotona nostalgianpuuska yllätti, ja oli kaivettava esiin omat penkkarikuvat. Rekan kylkeen silloin pääsi lukiomme opon ikimuistoiset sanat:

Those were the days...

Oma asuni oli sen verran ankea, etten siitä kuvaa nyt tähän liitä. Hauska se päivä taisi kylmyydestä huolimatta olla, ja mikä parasta, on siitä jo vuosikaupalla aikaa. 

Loppuun vielä linkki artikkeliin, johon Facebookin avustuksella törmäsin. Aikamoista, sanon minä.

Kakkua ja piirakkaa

Torstaina saimme osallistua ystävänpäivän kunniaksi järjestettyihin Kakkua ja piirakkaa -bileisiin. Ajattelin ensin tyrnijuustokakkua (jota olen ajatellut jo viime syksystä lähtien, nössöyttäni en ole kokeillut), mutta lopulta päädyin tällaiseen ratkaisuun:

Ei tämäkään pahalta näytä!

Ohje löytyy täältä (paprikan jätin väliin, ja oliivit olivat kalamata-sellaisia). Tein suurin piirtein puolikkaan annoksen, vaikka tuohon foliovuokaan olisi riittänyt vähempikin. Kuvittelin laittaneeni täytteitä runsaasti (vaikka en ihan noihin ohjeen määriin yltänytkään), mutta lopulta koko komeus maistui lähinnä muna-kerma-juustoraasteelta. Toki hyvää sekin, että ei sinänsä valittamista. Ja juhlissa piiras teki kauppansa, joten otettakoon se jonkinlaisena hyväksyvänä eleenä.

Ensi kerralla osaan ehkä vähän paremmin noita täytemääriä suhteuttaa, mutta jostainhan se on aloitettava. Mikä toimiikin hienona aasinsiltana toiseen samaisena iltana keittiössämme valmistuneeseen kakkupiirakka-asiaan.

Rakas avopuolisoni ei ole mikään intohimoinen keittiöihminen, mutta silloin tällöin häntä rohkaisen (eli pakotan) siipiänsä kokeilemaan. Ajattelin, että mokkapalat olisi vaikeustasoltaan sopivanlainen ohje yritettäväksi, ja niinhän se varmaan olisi ollutkin, jos miekkonen jaksaisi himppasen enemmän keskittyä määrien tarkkailuun. 

(Kuorrutuksessa kun on vähän väliä, laittaako siihen 100 vai 250 grammaa tomusokeria... Vaan mistäpä sen voisi tietää, jos ei ikänänsä ole moista tehnyt.) 

Hyviä mokkapaloista kuitenkin tuli, joten aihetta ylpeilyyn riitti! Juhliin vietäväksi kaakkusesta ei ollut, mutta jäipä sitten meille enemmän. Moni kakku päältä ruma, mutta herkkua sisältä!

Ihmettä ja kummaa

Joitain asioita sitä ei vain voi ymmärtää. Kuten liemikuutiot ja aromisuola. Ensimmäinen menee mielessäni samaan sarjaan valmiiksi rikottujen ja pullotettujen kananmunien kanssa, jälkimmäisen asettelisin jonnekin DDT:n ja ydinjätteen välimaastoon.

Vai onko jonkun mielestä tässä kasvisliemikuution tuoteselosteessa jotain järkeä:

Soijaproteiinihydrolysaatti, muunnettu maissitärkkelys, suola, hiivauute, arominvahvenne (E 621), kasvikset (selleri, porkkana, sipuli), sokeri, rypsiöljy, persilja, mausteet (rohtoliperi, valkopippuri), kasvisuute, aromi.

(Esimerkki täältä)

Tämän pohdiskelun aiheutti piakkoin alulle pantava (soija)nakkikeitto, jonka maustamiseen yritin huvikseni etsiä vinkkejä. Turhautuminen iski, kun ties kuinka monetta kertaa sain vastaukseksi lähes pelkästään valmiin liemikuution.

Onko se niin hurjan vaikeaa laittaa siihen keittoon tai kastikkeeseen tai mihin nyt ikinä ihan vaan noita kasviksia ja mausteita tuon moskan sijaan? En jaksa uskoa, että soijaproteiinihydrolysaatti niin herkulliselta maistuisi, että ilman sitä ruoka jäisi täysin vaille makua. 

Ymmärrän, että joskus laiskottaa ja rahatkin on vähissä ja mielikuvituskin tuntuu olevan unten mailla, mutta ehkä vähemmän voisi sitten olla enemmän? Uskoisin, että jokaisella edes silloin tällöin ruoanlaittoa harrastavalla jonkinlainen maustenarsenaali kaapista löytyy, joten miksei niitä omia lemppareita voi kokeilla ruokaan kuin ruokaan? Ehkä nakkikeitto ei sitten maistu ihan juuri siltä mihin on tottunut, vaan paljon paremmalta!

(Ja ettei menisi ihan siellä korkealla hevosella istumiseksi, myönnetään, että kyllä minäkin välillä liemikuutioita käytän, kun itsestäni riippumattomista syistä niitä taloudesta löytyy. Sinänsä käypien ruokatarvikkeiden poisheittämistä kun on tämän tytön niin kovin vaikea myöskin käsittää. Sen verran vielä kavuttakoon takaisin, että ostanut en mokomia ole vuosiin.)

Katsotaan nyt sitten kuinka poloisen kokittaren käy, saanko sopan maistumaan, vai käännynkö liemijumalten puoleen...

Ja raportti: Eihän siitä kovin hyvää tullut. Saattoi olla maustajassakin vikaa, mutta pääasiallisesti syyttävän sormen kohdistaisin Poutun Tofugrillereihin, jotka nakkien virkaa kaupasta loppuneiden Hälsan's Kökin soijanakkien sijaan toimittivat. Hyviä eivät ole ne (siis tofugrillerit, soijanakit sen sijaan ovat maistuvia), älkää ostako.

Kukkia keittiöön

Niin, kuten sanottua, teen minä välillä muutakin kuin ruokaa. Tämmöisiä virkkasin aimo läjän joululahjoiksi, patalappujahan aina tarvitsee!

Värejä en saanut toistumaan laisinkaan hyvin, joten upea asettelu (kattokaa ny, likainen eteismatto + jo jonkin verran elämää nähnyt Reino, kuinka hienoa) korvatkoon tämän puutteen. Alkuperäinen ohje löytyy täältä, mutta kuten näemmä kaikkia ohjeita, olen tätäkin muokannut. Ohje ei ole vielä ihan julkaisukelpoinen, mutta ehkä jonain päivänä...

Väreinä ja lankoina tässä olen käyttänyt äidiltä saatua villaista vihreää, tummanpunaista ja tummaa lilaa sekä 7 veljeksen luonnonvalkoista ja metsänvihreää.

Puhallinsoitin-teema jatkuu

Koska kuva on jokatapauksessa kaamea, voinee sen väritkin huljauttaa harmaiksi.

 

Tein ruokaa, ja tällä kertaa ihan oikeasti ajatuksella mitä-kaapista-löytyy (paitsi parmesaani piti hakea kaupasta). Ulkonäkö pettää, varsin herkullista oli tuo mössö, jota myös suppilovahvero-ohratoksi kutsutaan.

Alkuperäinen ohje löytyy täältä, ja oma muokkaelmani/tiivistykseni aiheesta seuraa tässä:

Suppilovahvero-ohratto

n. 7 dl kasvislientä
pieni pakastepussillinen suppiksia (en tullut pakastaessa punninneeksi, joten ei haisua määrästä)
1dl rikottuja ohrasuurimoita
voita & öljyä
1 keskikokoinen sipuli
ripaus mustapippuria

Tarjoiluun:
parmesaania

Keitä kasvisliemi ja pidä se kuumana - kiehautin aluksi 5 dl vettä ja yhden kasvisliemikuution, mutta lisäsin vettä myöhemmin, käytettyä tuli n. 7 dl. Pari desiä haihtuu höyrynä ilmaan, sen verran suurin piirtein saa siis keittämisohjeeseen vettä lisätä. Pannulle nakkasin sitten voita, sulatetut suppikset sekä sipulit. Annoin enimmän sienten nesteen haihtua ennen kuin lisäsi pannulle öljyä sekä ohrasuurimot. Pyöräyttelin niitä siinä hetkosen ja aloin lisätä kasvislientä. Lisäsin lientä pikku hiljaa, tarpeen mukaan nesteen haihduttua/suurimoihin imeydyttyä. Lopulta ihan pikkuisen kauemmin ohratto olisi saanut muhia ja suurimot kypsyä, mutta hyvää näinkin. Suolaa en lisännyt, sillä minun makuuni noissa suuresti inhoamissani (mutta kun niitä nyt sattuu kaapista löytymään) liemikuutioissa sitä on ihan riittävästi.

Niin, suppilovahvero on tosiaan englanniksi Trumpet Chanterelle, siitä tämä puhallin-teema. Puree minun yksinkertaisehkoon huumorintajuuni nämä! (Lisää sienten nimiä eri kielillä täältä muille yhtä yksinkertaisille)

Kirahvikoalalintu

Jottei tämä nyt menisi ihan ruokablogihommiksi, kerrottakoon, että teen minä jotain muutakin. Kuten vaikkapa vetoketjun vetimiä (voi käyttää monikkoa, jos on yhden tehnyt, kyllä vaan).

Lähtökohta oli se, että takista irtosi vetoketjun vedin. Väliaikaisratkaisuna toimi hyvin hakaneula, mutta eihän se välttämättä takin kaunistus ole, varsinkin jos kyse on sellaisesta "maailman ankein, mutta ah niin mukava" -luonteisesta päälysvaatteesta kuten itselläni. (Kavereiden kesken pitämässämme Marttakerho!:ssa, jossa ko. askartelua harjoitin, tätä naureskeltiinkin, että harvemmin voi mistään muusta kuin pukineesta sanoa moisen lauseen... Vai tuleeko jotain muuta mieleen?).

Inspiraationa toimi Anu Harkin kirjasta Viritetty (2007) napattu villakirahvin ohje.

Ja miltä lopputulos näytti:

Tämä voisi nyt kyllä mennä sinne Nailed it! -osastoon, mutta pah. Tarvitsin vetoketjun vetimen, ja sellaisen sain - siis onnistuin. Olen myös huomannut tuon mohkäleen toimivan eräänlaisena jatkuvasti mukana kulkevana musteläikkätestinä, yksi ystävä näki siinä koalan, pari luokkakaveria hahmotti siinä kanalinnun muotoa. Mitähän muuta siinä voisi vielä nähdä?